Itsetunto sirpaleina

Puhutaan hetki itsetunnosta. Oma itsetuntoni on saanut elämäni aikana kovia iskuja ja toisinaan tuntuu ettei siitä ole mitään jäljellä. Kuvittelen itseni ohueksi lasi esineeksi. Ensimmäiset kolhut lasi sai vuosia kestäneestä koulukiusaamisesta. Sirpaleita alkoi tippumaan koulun henkilökunnan toimesta. Lopulta lasi poksahti rikki.

Olen aina tuntenut itseni jollakin asteella hyvin typeräksi. En oppinut koulussa asioita samaan tahtiin kuin muut, johtuen lapsena saaduista syvistä traumoista. Nämä traumat ovat ohjailleet elämääni hyvin nuoresta ihan tähän hetkeen saakka, mutta pieniä korjaantumisen merkkejäkin olen havainnut. Huomautan vielä, että siihen aikaan koulussa sanottiin vain, että "tuossa lapsessa on vikaa", eikä minulta esimerkiksi kysytty, että "onko sinulla kaikki hyvin? Onko sinulla kotona kaikki hyvin?" Jälkimmäisen kysymyksen olisin totisesti halunnut kuulla.

Vuosien varrella on sattunut paljon muitakin säröjä aiheuttavia tapahtumia, mutta jottei tekstistä tule nälkävuoden pituista, kerron edellä mainituista asioista.

KOULUKIUSAAMINEN RIKKOI LASIA

Olen aina ollut koulukiusattu. Ensimmäisestä vuosiluokasta aina teini-ikään saakka. Koulussa minua muistutettiin ivallisesti usein ulkonäöstäni. Tänä päivänä "hitiksi" nousseet pisamat eivät olleet lapsuudessani kaikkien mieleen. Kiusaajat osittivat pärstääni ja nauroivat, kun taas vanhemmat ihmiset pitivät ruskeista täplistäni. Lapsena en juurikaan osannut välittää tästä, se ei tuntunut pahimmalta. Kiusaamista syntyi muistakin asioista, kuten huonosta lukutaidostani luokan edessä. Osasin lukea ja lukeminen sujui kotona hyvin, mutta luokan eteen pakotettu Peppi Pitkätossu joutui vain enemmän pilkan kohteeksi, mikä sai äänen värisemään, silmät kostumaan ja perhoset vatsaan.

Tästä selvittiin, vaikka pilkan kohteeksi joutunut minä oli saanut lasiinsa kolhuja useampaankin otteeseen. Kun sanotaan, että "lapset ovat vahvoja", ymmärrän tuon lauseen nykyään. Olin vahva, vaikken aina kouluun halunnutkaan mennä.

Yläkouluun meno sai vilisemään kauhukuvia silmissäni. Alakoulussa opettaja sanoi, että yläkoulussa kaikki on jo sen verran vanhoja, ettei siellä kiusaamista esiinny. Oppilaat ovat vanhentuneet ja viisastuneet. Ihmettelen vieläkin tuota opettajan sepittämää tarinaa. Kävikö hän yläkoulun unissaan? Yläkoulussa kiusaaminen paheni. Kohteena ei ollut pisamani, vaan vaatetukseni, hiukseni ja meikkini. Olen aina rakastanut vaatteita ja muotia. Yläkoulussa aloin pitämään itse tekemiäni vaatteita päällä. Olen aina halunnut erottua jollakin tavalla tavallisesta massasta, josta sain koulun ulkopuolella kehuja. Vaatteeni olivat silti aika hillittyjä ja tavanomaisia, koska itsetuntoni puuttui peliin. Käytin paljon violettia väriä. Värjäsin tuolloin myös hiukseni violeteiksi, joista pidin erityisen paljon. Väri ei kuitenkaan pysynyt kauaa päässäni, kun kiusaamisen vuoksi kävin poistattamassa värin.

Minulle sanottiin, että "jos vain olisit niin kuin muutkin". En saa mieleeni, kuka tämän sanoi, mutta muistan sen äänen edelleen. Itkin tuon lauseen jälkeen seuraavan illan kotona ja mietin, mitä pitäisi tehdä. Olin saanut koulussa kaksi kaveria, jotka olivat tuttuja jo päiväkodista saakka. Nuo kaksi kaveria olivat jollakin tavalla itsetuntoni kohottajia ja lopulta myös hieman esikuviani. Heidän vaatteensa olivat tyylikkäitä, värikkäitä ja innostavia. Lähdin seuraavana viikonloppuna ostoksille ja muistan kuinka ostin värikkäitä alustoppeja, siniset pillifarkut ja toppien päälle pitkäkauluksisen valkoisen hupparin. Nyt en voisi erottua muista, kun minulla on tismalleen samanlaiset vaatteet kuin kavereillani. Kävin salaa heittämässä roskiin vanhoja vaatteitani, joka teki kipeää. Hyvästelin violetin väriset pillifarkkuni, joita rakastin, mutta niiden aika oli nyt mennyt, koska haluan olla kuin muutkin, en halua olla kiusattu.

Ei koulukiusaaminen siihen loppunut, mutta ainakin kuuluin nyt samaan seinätapettiin kuin muutkin. 

OPETTAJA JA REHTORI SAIVAT LASIN RIKKI

Yläaste alkoi olla sen verran pitkällä, että tulevaisuuden suunnitelmia oli olettava pohtimaan. Minulla oli selkeät suunnitelmat, joista olin äärettömän innoissani. Olin käynyt jo tutustumassa tulevaan kouluuni, vienyt rehtorille välitodistukseni ja hän toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi lukioonsa syksyllä. Olin suunnitellut kaiken tulevia vuosia varten. Käyn aina haaveilemani lukion, jonka jälkeen muutan ulkomaille. Muistan itseni tuolta ajalta erityisen hyvin, joita muistelen tänä päivä aika usein. Olin onnellinen, intoa ja tarmoa täynnä olevan 15 -vuotias nuori, jolla oli kaikki edessä. Tai, olisi voinut olla…

Opettajani oli pyytänyt äitini koululle keskustelemaan jatko-opintosuunnitelmistani. Tässä vaiheessa minulle tuli jo hieman erikoinen olo. Intuitioni sanoi, että nyt on myrkyä edessä. Istuimme kaikki kolme luokkahuoneessa yhdessä äidin ja opettajan kanssa. Opettaja aika pian tokaisikin, että olen laittanut lukion yhteishaussa ensimmäiseksi ja muita jonon perälle. Vastasin innokkaasti, että "menen syksyllä lukioon, kävin siellä jo tustumassa ja minulle on paikka siellä". Heti tuon lauseen jälkeen huomasin, että ainoa kuka asiasta oli onnoissaan olin minä itse. Opettaja sanoi aika suoraan, että "sitä kannattaisi nyt miettiä uudestaan". En muista tuosta keskustelusta muuta. Menin johonkin shokkiin, koska olin pettynyt. Kotona itkin yön ja mietin, että miksi opettaja sanoi niin. Olenko tosissaan niin tyhmä, että minun ei kannata mennä lukioon?

Olin kuitenkin päättänyt, että koska olin kaiken jo suunnitellut ja paikankin jo saanut, en aio luovuttaa, vaan nyt pää pystyyn! Seuraavana päivänä koulussa opettaja käski rehtorin huoneeseen. Olin hämilläni, tuo huone ei minulle ollut tuttu paikka. Rohtori pyöri jakkarallaan kädet ristissä ja pian aloitti tarinansa näin "minun tyttäreni on lukiossa ja vaikka hän on rehtorin tytär, hän joutuu ponnistelemaan siellä aika paljon…". Tässä vaiheessa jo aloin hermostumaan. Miten hän kehtaa verrata ihmisiä keskenään ja vielä noin leuhkasti! Tarina jatkui, mutta en kuunnellut sitä enempää. Tarinan loppu oli kuitenkin se, että "sinä voisit mennä ammattikouluun, lukio ei ole sinua varten, et sinä siellä pärjää.". Tuo tarinan loppu sai minut kyyneliin ja tuon jälkeen hauras lasini särkyi rikki.

Itsetunnoksi kuvaamani lasi on nyt erikokoisina paloina maassa. Nyt piti miettiä mitä tekisin. Koululta en ainakaan voi apua tai tukea pyytää, koska heidän mielipiteensä on nyt kuultu. Koulua erityisen tärkeänä pitänyt isäni oli pakko olla oljenkorteni. Menin isälle ja kerroin, mitä koulussa minulle oltiin sanottu, vaikka minut oltiin jo hyväksytty lukioon. Isäni hörppi kahvia, katsoi televisiota ja välillä minua. Sitten kuulen lauseen "kuule, en ymmärrä miks sun pitää sinne lukioo niin paljo haluta, häh?? Ammattikouluu menet, hankit paperit ja meet töihin. Et sä sieltä lukiosta töihin valmistu!" Mainitsen tähän väliin että isäni oli työnarkomaani, joka voi olla näin jälkeenpäin ajateltuna suuri syy tuolla typerälle ja täysin tarpeettomalle avautumiselle. Mutta niin kuin sanoin, ymmärrän sen vasta nyt, en silloin.

Menin entistä syvemmälle maahan. Kohta loppuu peruskoulu, enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Nyt olen aivan yksin maassa lasinsirpaleiden keskellä, eikä siihen enää liima auta korjaamaan sitä tunnesotkua.

ISÄN TAHTO, EN HALUA MENETTÄÄ HÄNTÄ

Isäni oli minulle todella tärkeä. Hänen kanssaan kävimme keskusteluja koulusta ja hän esitti usein vahvat mielipiteensä aiheesta. Tilanne oli nyt se, että suuret itsetunnon kolahdukset ja lapsuuden traumat iskivät kovaa minua päin, enkä pystynyt enää hallitsemaan itseäni. Pelkotilojen ja jatkuvan apaattisuuden vuoksi, sukulaiseni vei minut lääkärin vastaanotolle. Sain ensimmäisen 15 minuutin aikana masennus diagnoosin. Tähän aikaan masennuksesta ei puhuttu. Se ei ollut yleinen puheenaihe, niin kuin tänä päivänä. Olin joskus kuullut puhuttavan masennuksesta, mutta sen vakavuudesta minulla tai monella muullakaan ikäiselläni ei ollut mitään tietoa. Tämän diagnoosin vuosi menetin perheeni, koska kuka katsoisi itsesäälissä kierivää 15 -vuotiasta tyttöä, joka ei tee mitään. Jostain yritin löytää voimia sen verran, että menisin ammattikouluun isäni mieliksi, en halunnut menettää häntä. Näin kävi. Lähdin syksyllä ammattikouluun, jota vihasin päivä päivältä enemmän. Ala ei ollut minun laisinkaan, mutta koska kaikki minut sinne tahtoi, oli minun yritettävä miellyttää heitä. Kolme kuukautta myöhemmin lopetin koulun. Tämä tarkoitti monen muunkin loppua, sain sanoa hyvästit isälleni.

Kiitos jos jaksoit lukea kokemukseni tänne saakka! Olen lukenut paljon muiden itsetunto blogeja ja saanut niistä jollakin tavalla tukea ja hieman helpotustakin siihen, etten ole asioiden kanssa yksin. Tästä syystä halusin jakaa oman tarinani teille. Jos minun pitäisi pitää tähän loppuun puhe tarinani opetuksesta, niin sanoisin, että

"Älä koskaan, ikinä elä elämääsi miellyttääksesi muita, vaan elä se miellyttääksesi itseäsi.

Jos sinua kiusataan tai sinusta puhutaan pahaa, olet heidän edellä, koska olet kääntänyt heille selän.

Tee elämässä juuri ne asiat mitä olet aina halunnut, teet ne itsesi vuosi, et muiden.

Sinulla on vain tämä elämä, mieti, miten haluat sen elää."

💛